Kun sain alle nelikymppisenä diagnoosin molempien polvien nivelrikosta, ei järin hymyilyttänyt. Etenkin kun koko ikäni olin tykännyt tosi monenlaisesta liikkumisesta. Etenkin, kun kaikki ortopedien konstit oli kokeiltu tekoniveliä lukuun ottamatta. Vuosien mittaan polvet ovat pahimmillaan haitanneet jo välillä kovastikin työkykyä, yöunista puhumattakaan. Elämästä karsiutui pikkuhiljaa pois enemmän ja enemmän asioita, joista ennen olin nauttinut. Yritin vain miettiä, että eihän tässä mitään, voisi olla niin paljon huonomminkin!

Nyt on niin paljon paremmin! Minusta on hyvää vauhtia kuoriutumassa se rasittava eukko, joka tykittää someen salipostauksia ja saarnaa kuntosalitreenin ilosanomaa. Kiitos Saara Kolehmainen juuri minulle passelin fyssarin vinkkaamisesta, kiitos Tanja Mikkonen jo tässä vaiheessa rautaisesta ammattitaidosta, kiitos Beauty Center Oulu aina mukavasta tunnelmasta!

Ortopedi muistutteli keväällä uusimpien magneettikuvien äärellä, ettei se nivelrikko mihinkään häviä, päinvastoin etenee. Silti sain kehotuksen jatkaa vastaan tappelemista. Lääkärit ovat kehottaneet liikkumaan mahdollisimman paljon, ja parin viime vuoden aikana ortopedit ovat korostaneet nimenomaan voimaharjoittelun merkitystä.

Tänäänkin tappelin, vaikka lähtiessä laiskotti. Nyt hymyilyttää. En edelleenkään pysty vaikkapa hölkkäämään, hiihtämään luistelutyylillä ja menemään laskettelurinteeseen, mutta hälläväliä. Raahaan keski-ikäisen peffani kolmesti viikossa salille ja olen älyttömän ylpeä siitä.